Stories of a Freelance Writer-Photographer

Pysähdyin tänään kuvaamaan 14-vuotiasta punkkaripoikaa Rautatieaseman edustalla. (Päivän ainoa kuva, joten eipä vielä juhlita.) Eipä aikaakaan, kun paikalle hiippailee ilmiselvä ulkomaalaisturisti ja alkaa kiertää punkkaripoikaa kuin parastakin nähtävyyttä. Jouduin ajamaan juipin tiehensä, että sain kuvat otettua. Tyyppi vaan muikisteli tyytyväisenä.

Intian matkalla totuin olemaan töllisteltävänä minäkin. Kansoitetuimmissa turistimestoissa sai poseerata intialaisten kameroilla monta kertaa peräkanaa. Museossa kättelin intialaisperheiden kaikki jäsenet ja toivottelin hyvät joulut ja uudet vuodet.

No töllistelin Intiassa minäkin. Kaikkea muuta paitsi paikallisia miehiä, joiden tuijotuksen tuntee niskassaankin.

Mulla on yläkomero, jonne tungen aina kaikki ylijäämäostokset ja tuliaiset. Mulle liian pienet vaatteet, oudot lelut ja tuliaisrihkaman. Eilen kapusin kaapille penkomaan, kun mietin sopivia jouluyllätyksiä. Löytyi ruskea paperipussi täynnä aurinkolaseja. Nämä yhdet oli aika mahtavat. Olin ne kokonaan unohtanut, vaikka muistan hyvin sen ihananoudon papan Brooklynissä, jolta ne ostin. Nämä päässä kuljen, kun kevät tästä voittaa.

Hei sinä isä tai äiti. Armahda lastasi toppahaalarivankeudelta. Mikään ei raasta sydäntäni niin kuin ekaluokkalaisen kokoinen ja oloinen lapsukainen puettuna toppahaalariin.

Toppahaalari on vauvojen ja taaperoiden (ja laskettelurinteiden vaatepukine). Kun lapsi ei enää kulje rataskyydissä, hän ansaitsee kunnon vaatteet. Ota lapsi pois haalarista ja anna hänelle irtotakki.

Liian pitkään jatkettu haalaripakko aiheuttaa lapselle vakavia traumoja, joita on myöhemmin turha yrittää paikkailla. Olen nähnyt lastenvaateliikkeen ikkunassa niin jättimäisiä haalareita, että olisin itsekin mahtunut niihin. Sydämeni itki verta sen lapsen puolesta, joka niihin jonain päivänä joutuu vankeutumaan.

Kuralaatikot ja pihaleikit erikseen, sinne voi vaikka äitikin rymytä kokohaalarissa.

Tunnustan, että kuljin vielä ekalla luokalla toppakankaasta ommelluissa henkselihousuissa. Mutta ne olikin äidin tekemät, tummanruskeat, kukallisella vakosametilla koristellut (kukallisen vakosametin jälkeen ihanampaa oli vain japanilaistyyliset tikkitakit duffelinapeilla) ja mulla oli hupullinen takki samaa sarjaa. Ei jäänyt traumoja.

Sain tänään vihdoinkin Antti Asplundin mustan pallomekon! Puoli vuotta tätä jo ehdinkin odottaa, Taidehallin näyttelystä asti. Isossa pallossa on kotoisa olo.

Keskiviikkona Antti avasi oman liikkeen Iso Roballe. En voi kuin ihailla moista rohkeutta ja meininkiä. Kaupan nimi on Darkroom ja se on auki arkisin kolmesta seiskaan – vain pimeään aikaan, tietty! Lauantaisin livetään hiukan säännöstä, kun kauppa on auki klo 12-16. Valikoimissa mustia, punaisia ja harmaita mekkoja, hameita ja ihana hupullinen keeppi. Ja valkoisia jätti t-paitoa REHAB- ja REGRET-printeillä. Ens kevään mallistossa tulossa lisää ihanuuksia.

Pööh, Linnan juhlat, tylsääääää. Samat hahmot on tyylikkäitä joka vuosi. Marja Tiura, Anni Sinnemäki, Rahime Zyskowicz, Ritva Falla, Seela Sella ihana ihana. Laura Ruohosen puvun alaosa oli makee, mutta yläosa kuin suoraan TFI-saumurista.

Ja sitten kun halutaan säväyttää, niin valitaan oranssia (pukuun tai ihoon, voi kiesus) tai myrkynvihreetä.

Ainoat yllätykset Veltto Virtasen hiipparilook (tervetuloa HEL LOOKSiin, Veltto) ja Sofi Oksasen miehen goottifleda, joka oli sellanen flash back että silmissä välkkyi. Ja kyllähän toi Heinäsirkka ja kansanedustaja Merja Kylläsen kiertsipuku syöpyi aika lähtemättömästi verkkokalvolle.

Odotan kauhulla jatkolähetystä ravintola Teatterista.

Kävin eilen KOM-teatterissa katsomassa Vanja-enoa. Toka penkkirivillä istuvan kaikki energia meni puolitiehen jääneen puvustuksen ihmettelyyn. Miten voi 1800-luvun lopulle sijoittuvassa näytelmässä puolella näyttelijöistä olla nykyaikaiset halpiskengät? Ja kun puvustuksella muutoin yritettiin selvästi tavoitella venäläistä 1800-luvun tyyliä.

Mälliselle ei ollut löytynyt kenkiä ollenkaan. Joutui raasu näyttelemään kanariankeltaisissa tarjoustalon krymppysukissa. Ja lyön vaikka vetoa, että Valkeejärvellä oli omat housut jalassa. Taas. En jaksa edes muistaa kaikkia niitä KOMin näytelmiä, jotka Mällinen on ilmiselvästi näytellyt ikiomissa mustissa trikoissaan.

Jos puvustatte, niin puvustakaa pliis kunnolla.

Onneksi lavastus oli onnistunut. Kliseisyydestä huolimatta tykkäsin koivunrungoista, punaposkisista omenoista, kyntteliköistä, kirjapinoista ja helmitauluista, joista lähti ihana sateen ääni.

Hahaa, sain ekaa kertaa kutsun, joka oli osoitettu “fashionista”-bloggaajalle. Adidas kutsui “muodin edelläkävijöitä” tutustumaan kevätmallistoihin “ennen muita”.

Fiksua ja luonnollista Addulta, koska minäkin uskon, että bloggaajilla on vähintään yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin perinteisillä muotilehdillä. Nyt kun mietin, niin isoimmat omat auktoriteettini ovat kyllä edelleen lehtiä, mutta eniten inspiraatiota saan katumuotiblogeista. Omaan pukeutumiseen blogit vaikuttavat lehtiä enemmän. Lehdissä kun on pääasiassa juttuja, joita on muillakin! Blogien antamat vinkit on pakko itse säveltää eteenpäin.

Huvittavaa (ja ärsyttävää!) on se, että aikaisemmin olen ollut kutsuttu samoihin kemuihin toimittajana. En tietenkään yhtään ilahtunut statukseni yhtäkkisestä vaihtumisesta. (Lue: tippumisesta.) Toimittajassa on jotain virallista, bloggaajana olen vain harrastelija-amatööri! No, nyt kutsun vältti eri pr-firma kuin ennen, joten ehkä olen jo valmis leppymään…

Edit. Sama kutsu on ilmaantunut myös erinäisille muotifoorumeille. Pitäisköhän mun jopa ilmoittautua ja mennä, jos tuolla olisi dokumentoitavaa HEL LOOKSiin? Viime aikoina ei ole ollut bongauspuolella tuuria. Olen tehnyt aika epätoivoisia tekoja HEL LOOKSien löytämiseksi. Tänään kävin rumpuklinikalla ja lauantaina Forumin stailaustapahtumassa. Ei tyylin tyyliä kummassakaan. Hitto.

Vuoden alussa kirjoitin LÄS-lehteen kolumnin. Sen otsikkona oli “Ovatko vaatteesi mistään kotoisin?” Kolumni kertoi ystävästäni Ulla-Maariasta, joka oli päättänyt ostaa siitä lähtien vain kierrätettyjä tai sellaisia vaatteita, joiden taustat hän tunsi. Nimi viittasi siihen, että aika harva meistä tuolloin vielä välitti, mistä vaatteemme oli kotoisin. Sittemmin samainen kolumni poiki Megapolis2022-puheeni, jossa Ulla-Maaria sai tittelin kaikkien sankaripukeutujien äitinä.

Nyt Ulla-Maaria on antanut minulle kunnian olla esimerkkinä hänen kirjoittamassaan Craft-lehden kolumnissa. Olen vallan ylpeä! Lue koko kolumni täältä.

Ulla kirjoittaa, miten nykypäivän puuhastelija craftailee omaksi ilokseen. Puuhastelussa on kyse intohimosta, hauskanpidosta ja kavereista. Kaikki tämä yhdistyy tulevassa Töölö Fashion Instituten saumuri-workshopissa lauantaina 1.12. Myymälä2:ssa! Teemana napamittaisten, hiellä pilattujen tai muuten vaan öllöjen ysäri-t-paitojen kierrätys übercooleiksi bailumekoiksi. Jatkot Nollassa. Kuinkas muuten. Lisäinfoa myöhemmin.

Vrrmm.

Eläköön aasinsillat.

Viime viikonloppu oli varsin antoisa: Palasin kotiseuturetkeltä neljää Marimekkoa rikkaampana. Kaksi oli uutta löytöä kirpparilta, kaksi pelastin vanhoista varastoistani. Jahka saan mekot pestyä ja silitettyä dokumentoin ne Thinglinkin mekko-näyttelyyn ja pistän linkin tänne. Mekoista hienomman sain vielä naurettavan halvalla hinnalla: 3,5 euroa pistämättömästä villamekosta.

Iloiseksi tekivät myös kahden viikon takaiset Marimekko-uutiset. Uusi toimitusjohtaja on kuulemma ilmoittanut, että Marimekkoa uudistetaan juurien kautta. Jes. Suunnittelijavaihdoksiakin on luvassa, kaupungilla puhutaan. Mahaan ihan sattuu, kun ajattelen niitä mahdollisuuksia, joita Marimekolla ja Ihamuotilalla on hyppysissään. (Minä olisin moisen talon vetäjäksi aivan liian nervöösi, tuuliviiri, tunteikas ja malttamaton!)

Ihan ekana Ihamuotila toivon mukaan kuitenkin uudistaa Marimekon mainonnan. Vähänkö hirvittää ajatella niitä miljoonia, joita Marimekko on syytänyt Hesarin etukannen hirviömainoksiin. Toisaalta, aika monta vuotta jurnuutettiin samoilla Ysmy-mainoksilla…Huoh ja huh.