Stories of a Freelance Writer-Photographer

Äh. Olen jumissa mekkoihin. (Lasken tässä mekkoihin kuuluviksi myös erilaiset jättikaavut ja isot paidat.) En pysty pukeutumaan mihinkään muuhun.

Farkkuja ei pysty käyttämään, kun ne on kankeita ja puristaa. Makkarankuoripillit voisi heivata jo jonnekin kauas, pliis. Leveälahkeisia farkkuja ei tällainen tappi voi pitää ilman korkoja ja koroissa taas en pysty koko päivää tuolla viipottamaan. Ei sen puoleen että olisin hauskanmallisia leveitä lahkeita missään nähnytkään. Lopputulema: Mulla ei ole yksiäkään kivoja farkkuja enkä edes keksi millaiset ois kivanmalliset farkut juuri nyt.

Entäs shortsit! Jo pelkkä sana oksettaa. Lisääpä siihen eteen vielä sana city, niin pyörryn JA oksennan. Miksi kaikki hauskuus tarvii aina pilata asian liikakäytöllä ja ryöstöviljelyllä? (Pst. Shortsit+saappaat -yhdistelmä ei sitten pue juuri ketään, arvon rouvat.)

Ja hameet! Ihan liian hankalia verrattuna mekkoihin, joita ei tarvii yhdistellä yläosiin.

Haa mutta onneksi on haalareita. Haalarit on mekon veli! Yhtä mutkattomia ja ihania.

Meillä oli tyttökavereiden kanssa viime lauantaina Crazy Night. Vähän niin kuin kreisibailaus, mutta vaatteilla. Idea syntyi UFFin päivillä, kun kaikki villeimmät ja törkeimmät asut jäi ostamatta, koska milloin ja missä niitä muka pitäisi? Hoksattiin E:n kanssa, ettei me enää pukeuduta kreisisti. Ja siksi piti perustaa oma ilta, jotta edes joskus vähän kreiseilisi.

Paitsi että minä en osannut olla alkuunkaan kreisi. Kuulostaa järkyttävän omahyväiseltä, mutta olin ihan liian tyylikäs ollakseni kreisi! Mun mekko ei ollut kreisi, vaan style. Vaatekaapissa ei ollut mitään kreisiä. En laske sellaisia vaatteita kreisiosastoon, joita olen jo joskus vakavissani pitänyt. Kuten sähkönsinisiä lepattavalahkeisia mokkashortseja tai kirkkaanpunaisia mc hammer -housuja. (Niistä on ollut täällä ennenkin juttua.)

Harmitti, kun vaatekaapissa oli moinen vajavaisuus. Myöhemmin tajusin, että ollakseni kreisi mun pitäisi olla jo ihan ysäri. Siinä mentäisiin jo sellaisen rajan yli, että tukka pois ja rillit vinoon! Just can’t wait seuraavia euron päiviä. Nyt tiedän, mitä sieltä metsästän.

M. onnistui kultahousuissaan ja sihteerilookissaan kreisipukeutumisessa ehkä parhaiten. Nelikkomme tyylit ikuistettiin hienoon potrettiin, mutta kaverit ei ehkä hirveästi taputa käsiään, jos sen tässä julkaisen. Kerron vaan, että me näytettiin ihan jonkun tv-sarjan tähdiltä. Tai tyttöbändiltä. Eli ihan pirun hyviltä!

Jaana, sarjasta Helsinki by night. Helsinki 1982.

Huuto, sarjasta Yön hahmot. Helsinki 1978.

Vaatteet on mun aatteet -seminaarin parasta antia oli Stefan Bremer. Bremer on paitsi mahtikuvaaja, myös hauska esiintyjä. Turinoitaan olisi voinut kuunnella useammankin tunnin.

Bremer alkoi 70-luvun lopulla kuvata Helsingin yöelämää ja nuorison alakulttuureja. Ensin kohteena olivat steissillä kukkoilevat diinarit eli fiftarit, sitten punkkarit, uusromantikot, mustahuulet ja narsistit.

“Ihmiset pukeutuivat näyttävästi ja seurasivat tarkkaan, mitä Lontoon ja Berliinin dekadenssi tuotti. He olivat hyvin kriittisiä ja itsetietoisia. Lorvailin klubeilla yö yön jälkeen, sillä kuvaamalla pystyin tyydyttämään myös omaa kanssakäymisen kaipuutani. En ole ikinä ollut mikään ulkopuolinen tarkkailija, joka varastaisi kamerallaan toisten yksityisyyttä. Minkä kuvaan, sen elän”, Bremer kertoo 80-luvun klubiskenestä.

Parasta ihmisten kuvaamisessa on Bremerin mukaan ollut se, miten monista kuvatuista on ajan mittaan tullut hyviä kavereita ja ystäviä. Samat sanat. Ilman HEL LOOKSia Facebookini olisi aika hiton tylsä. Kiitos kaverit!

Mutta mistä saisin käsiini Bremerin Helsinki by Night -kirjan?

Tällä viikolla puhutaan muodista. Tänään illalla kello kuusi on Kaapelitehtaalla Fashion Talks. Aiheena on “muotialan pienyrittäjän toiveet, tarpeet ja mahdollisuudet”. Puhumassa mm. Tiia Vanhatapio ja Lustwearin Hammi Mettinen. Hassua, että keskustelun moderaattorin nimeä ei ole vielä kerrottu. Vetäjän mukana kun keskustelu joko hiipuu, junnaa tai leiskuu! Sekin on vähän outoa, että keskustelutilaisuuteen pitäisi maksaa 5 euron pääsymaksu. (Luulen, että sen voi kiertää rekisteröitymällä Helsinki Design Weekin sivuilla. Vink vink.)

Odotan innolla ja kiinnostuksella keskustelun tuloksia. Jos kerrottavaa ilmenee, raportoin täällä.

Puheen pajatus jatkuu lauantaina Uudella ylioppilastalolla Choruksen järjestämässä Vaattet on mun aatteet -seminaarissa. Aiheena alakulttuurien pukeutuminen. Sinnekin menen nöyränä kuunteluoppilaana. Ohjelmassa on puheen lisäksi open stage -muotinäytös (kuka vaan saa sitten vissiin steppailla catwalkille?) ja äänestys Suomen tyylikkäimmästä muusikosta. (Äänestän Johannes Rojolaa, tietty! Ja Jesseä!) Tämä lysti on ilmaista ja illalla seminaari muuttuu bileiksi!

Edit 19.9. Raporttia Kaapelilta: Keskustelua vetivät fashionFINLAND.comin Heini Lehtinen ja designviikon tuottaja Kari Korkman. Poistuin paikalta aikamoisen synkissä tunnelmissa. Niin vaikealta ja toivottomalta kuulosti muodin pienyrittäjän ura Suomessa. (Ylläri pylläri.) Keskustelu junnasi pitkälti samoja ratoja kuin muinaiset muotikeskustelut Korjaamolla: rahaa ei ole, verkostoitua pitää, työllistäväksi yritykseksi on hiton vaikea kasvaa. Toivottavasti seuraavassa Fashion Talksissa uskalletaan puhua myös siitä, mikä on mun mielestä kaikkein oleellisinta: Tekeekö kukaan Suomessa niin hyviä ja sellaisia juttuja, että niistä oltaisiin muuallakin valmiita maksamaan? Onko suomimerkeistä maailmanvalloittajiksi? Was sagst du?

Kaverin kampaaja oli sanonut, että ensi talven trendinä pojilla on sellaset ihan tavalliset hiukset. Sellaset, jotka saa, kun tilaa: “Sellanen lyhyt malli.”

Ja kappas, myös Artekin Mirkku Kullberg julistaa tavallisuutta uudessa muotoilualan manifestissaan: “Tavallisuus on kiinnostavampaa kuin seikkailu ja yllätyksellisyys.”

Kun kaikkea on paljon ja kaikki on erilaista, tavallisuudesta tulee taas se juttu. Enää ei tavoitella erikoisuuksia, vaan tavallisuuksia.

Ensin sitä ajattelee, että jee, kiva olla ihan tavallinen vaan. Ei tarvii yrittää olla mitään erityistä, panostaa ja erottautua! Mutta sitten onkin vaikea keksiä, miltä se tavallinen oikein näyttää. Ketkä on niitä tavallisia ihmisiä? Ehkä ne on niitä näkymättömiä keski-ikäisiä miehiä, jotka ajaa aamulla töihin ja viideltä takaisin himaan. Niitä joiden kasvoista ei jälkeenpäin muista yhtään mitään. Mutta mitä hittoa niillä on oikein päällään?