Stories of a Freelance Writer-Photographer

Toinen viha-rakkaus -merkki on Cheap Monday. Farkkuja, jotka ei mene jalkaan edes väkisin ja jos menevätkin, eivät ainakaan istu meikäläisen pepun päällä. Silti Cheap Mondayn hupsua ja omaa meininkiä ei voi olla fanittamatta.

Talousuutisetkin sen todistavat: Vuosi 2006 oli Cheap Mondayn. Farkkufirman liikevaihto kasvoi 450 prosenttia. Nyt kaikilla on jo Cheap Mondayt, yhdet tai useammat. Kaksi vuotta sitten ei ollut. Siinä oli varaa kasvaa.

Perustaja Örjan Anderssonilla riittää puhtia pyörittää myös ihka ikiomaa Qoniak-merkkiä. Läikkä- ja täplävärjätyt vaatteet muistuttavat Daniel Palillon kaavuista, korkeavyötäröiset farkut ovat vähän pidemmälle kehitelty versio Cheap Mondayn kreiseistä Eiffeleistä. (Klorite-pullo vaan käteen, niin itsekin voi loihtia vanhoihin farkkuihin samaa tunnelmaa…) Kivipestyt farkut istuvat edestä kuin pikkulapsen mahan yli vedetyt pöksyt, se on mahtavaa. Kovin on kasaria muuten. Moni ei voi kestää, mutta minusta näissä on rutkasti enemmän meininkiä kuin Cheap Mondayn omissa, kovin tylsissä mallistoissa.

Tukholman American Apparel on avannut ovensa. Nyt ihan oikeasti ja kaupasta saa muutakin kuin kaljaa. Taas yksi hyvä tekosyy lähteä viikonloppureissulle naapuriin.

Aloin jo suunnitella AA-matkaani. Uutuuksista löytyi ihana kiiltäväpintainen luistelijanmekko, Coming soon -osastosta korkeavyötäröiset legginsit ja tulppaanihame. Samassa muistan, että vaatekaapissani on useampikin korkkaamaton AA-erikoisuus. Esimerkiksi olkapääosastoa villisti leventävä lyhythihainen body. Ruskeaa kokovartalohaalaria olen käyttänyt peräti kerran. Lenkillä.

Tylsistä t-paidoista ja liian hulluista vaatteista, siitä on mun American Apparel tehty. Parhaat merkit on niitä, joita ei voi kun rakastaa ja vihata.

80-luvulla kampaajilla oli työasuna haalarit. Kampaajan haalarissa oli pitkät hihat ja se kurottiin ohuella vyöllä. Yleisin väri oli valkoinen. Helsingin Mäkelänkadulla on pikkukampaamo, jonka kampaaja kahistelee edelleen valkeassa haalarissaan.

Kaveri muisteli sukulaiskampaajaa, joka 90-luvulla ompeli itse työasunsa. Settiin kuului aina paitis (mikä sana!), väljät suorat housut runsailla laskoksilla ja liivi samasta kankaasta.

Nykyisin kampaajat pukeutuvat mihin sattuu.

Löysin UFFin euron päiviltä tipunkeltaisen Smithy’s-haalarin. Tuntematon poika kommentoi, että mun on pakko ostaa se, koska se näyttää niin kreisiltä. Ja minähän ostin. Huumoriasusta tuli lempipuku, kun leikkasin puntit ja hihat lyhyiksi. Sukkisten tai leggingsien kanssa pikkuhaalarissa tarkenee jopa syysillassa.

Laukku, jossa oma lokero kameralle, läppärille, puhelimelle ja akuille ja muille vipstaakeille! Kiitos lääh mulle yksi ja heti! Paha vaan, että tätä Christopher Kanen (sekin vielä) suunnittelemaa laukkua on tulossa huutokaupattavaksi vain neljä kokonaista kappaletta. Kuka tekisi vastaavan jokalikan markkinoille?

Tapasin toukokuussa ihanan joukon mekkoswappaajia. Tamperelaisjengi kerää, vaihtelee ja muokkaa yhdessä vintagemekkoja. Mekkojengistä voit lukea lisää uudesta Trendistä, joka kolahti juuri postiluukusta.

Eilen innostuin minäkin swappaamaan! Vaihdoin kuvan korun lounaaseen. Se oli mielestäni oikein onnistunut kauppa. Kavereiden kanssa on paljon luontevampaa asioida ilman hintoja ja rahaa. Ja omia tekeleitä on aina ihan ylivoimaisen vaikeaa hinnoitella, kun niitä huvikseen, ei työkseen, tekee.

Nyt odotan innolla jokakesäistä kirppispäivää, joka on perinteisesti ollut yhtä swappaysta. Raha ei liiku suuntaan eikä toiseen. Tavara vaan vaihtaa omistajaa. Just hyvä niin.

Mietin, voisiko vaateswappaystä siirtää nettiin? Olisi nettisivusto, jonne kuka vaan voisi lähettää kuvia ylimääräisistä vaatteista ja koruista ja kengistä. Jos joku kiinnostuisi, voisi ehdottaa vaihtokauppaa toiseen tavaraan. Tavaran omistaja saisi itse päättää aarteensa “hinnan” eli mihin suostuu aarteensa vaihtamaan. Kirjoillehan näitä swap-sivuja on jo monta, vaikkaPaperBackSwap ja BookCrossing .

Ulla-Maaria soitti ja pyysi mua tekemään listan asioista ja esineistä, jotka haluaisin omistaa. Must-have -luettelo tulee Ulla-Maarian ThingLink-sivulle.

Tämä on ihan mahtavaa puuhaa tämä listan laatiminen! Listojen tekeminen ylipäätään on silkkaa nautintoa. Ja nyt listailen peräti ihania fashion-objekteja! Kuin joulupukille kirjoittaisi… Ulla-Maaria pyysi 12 asiaa, mutta mähän keksisin näitä himottavia juttuja vaikka kuinka! Ja vielä en ole edes taide- saati designosastossa.

Kuka tahansa voi lisätä ThingLinkiin esineitä, jotka omistaa, haluaa tai jotka on itse tehnyt. Esineelle saa oman numerokoodin, jonka avulla esineen pystyy jäljittämään ja tunnistamaan helposti myöhemminkin. Ja mikä tärkeintä, esineeseen pystyy viittamaan internetskulassa ja siihen voi liittää kaikenlaista infoa.

Kaikki nyt listaamaan. Tämä on hauskaa.

Tämä on varmaan keski-ikäistymisen merkki, mutta musta tulee koko ajan kovempi ja kovempi Vuokko-fani. Päivän kohokohta on kulkea Espan Vuokko-liikkeen ohi ja tsekata, mitä ihanaa ikkunassa nyt on. Somistus vaihtuu nimittäin tosi tiheään.

Vaatekomerossa on Sumpun lisäksi jo kolme muuta Vuokko-palaa. Raidallinen kaapumekko, leveähihainen kasakkapaita ja Minna Parikalta viikko sitten ostetut leveät polvihousut.

Nyt mietin vaan sitä, onko noloa mennä Vuokossa Vuokon avajaisiin? Onko se sama kun jos menisi keikalle fanipaidassa? Sitä en nimittäin hevillä tekisi.

En ole koskaan ymmärtänyt Vans-tossuja. Eihän ne näytä kenenkään jalassa hyviltä. Pohja on tökerön paksu ja muoto laiskan aamutohvelimainen.

Tarvitaan vain Marc Jacobs ja: ta-daa! Meikämamma kuolaa Vanseja. Vallankin nuo pallokuvioiset puhuttelee minua.

Saakohan näitä Suomesta? Reebokin Freestyletkin on vielä hakusessa, kun myöhästyin näemmä taas. Lontoosta oli kaikki kingit värit loppuunmyyty. Snif.

Herätys! Facehunter, tuo hyperaktiivinen katumuotibongari on tulossa Helsinkiin. Tyylit päälle 13. – 17. kesäkuuta, jolloin Yvan viipottaa Helsingin yössä. Nyt saa ja pitää panostaa!

Minne Facehunterin pitäisi mennä Helsingin visiitin aikana? Heitä vinkki. Lupasin jeesata Yvania.