Stories of a Freelance Writer-Photographer

Olen jo pari vuotta jollain pervolla tavalla tykännyt Annikki Karvisesta. On se nyt aika coolia, että yhdellä Pohjoisespan parhaista liikepaikoista myydään poppanaan perustuvaa naisten muotia! Karvisen räiskyvimmät ja geometrisimmat poppanakoltut ovat kyllä aikamoista kulturtanta-osastoa, mutta ehkä juuri siksi ne ovat niin pirun aitoja. Suomen oma Gudrun Sjöden, hitto vie.

Lauantaina ostin vanhan Karvis-mekon poppanasomisteilla. Lyhensin sitä oitis aika reippaasti, koska muistutin se päällä (kuulemma) liikaa amerikkalaista halleluuja-saarnaajaa. Edelleen poppanamekkoni on aika kasakka ja ripaska, mutta tykkään tykkään!

Poppanakauluri päästi vaan pesussa ilmoille kamalan läjän nöyhtää, joka kuorruttaa nyt mekon kauttaaltaan. Millä konstilla sen saa pois. Olen neuvoton. Tämä on kysymys, jossa vain isoäidit osaavat auttaa.

Pitäisiköhän tehdä jotain, kun vaatehuoneessa haisee kirpparille?

Helsinki10 on täyden kympin kauppa. Näin hyvällä valikoimalla varustettua vaatekauppaa en yksinkertaisesti tiedä toista. Joka kerta tangoille on ilmaantunut uusia merkkejä ja uusia malleja.

Eilen sekosin vintage-osastossa niin kuin kuulemma moni muukin minua ennen.

Ja joka kerta kauppa on täynnä asiakkaita. Raha ja tavara liikkuu. Wood Woodin mekot hävisivät niin nopeasti, etten kerinnyt niitä edes näkemään.

Kuka vielä väittää, että suomalaiset eivät ole muotitietoisia?

Ps. Ja tämähän oli hirvistyttävän kauhistuttavaa ja röyhkeää mainostusta! Joka tavu suorastaan tihkuu kauheaa mainontaa. Että terveisiä ja PUS vaan kaikille sitä vieroksuville!

Kirpparikuume alkoi eilen syyhyämään. Vipelsin äkkiä Emmauksen sivuille tsekkaamaan, miten Tehtaankadun kirpputori onkaan auki. Sivuilla kerrottiin ykskantaan: Tehtaankadulle saapunut erä 60-luvun ateljeevaatteita. Sitten tulikin kiire!

Niin kiire, että rahat jäi kotiin koheltaessa. Ehdin juuri ja juuri kiemurrella sovituskopissa yhden silkkimekon sisään, kun tiukka tätiääni ilmoitti, että viiden minuutin päästä on jokaiikan oltava ulkona. Hätäpäissäni kolusin ulos kopista, yritin varata aarteitani, mutta eihän sekään onnistunut ilman kolikon kolikkoa.

Tänään aamulla sitten uudestaan Emmauksen oven taakse, tasan klo 11 kun ovet avautuivat. Sain musta-valkoisen superistuvan mekkoni optisilla printeillä ja vaaleanlilan tooosi vanhan pitsipaitapuseron. Nämä ovat sen luokan aarteita, että jaksan jopa pestä ne käsin. Nanomillin tarkkaa käsityötä, tunteella tilattua ja tehtyä.

Niin ja löysin senkin, mikä kuumeen oikeastaan sai eilen aikaan: kirkkaanpunaiset muovikehykset. Juuri ja täsmälleen sellaiset kuin halusin. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta, kun marssin kirpparille, löydän heti sen mitä haen ja marssin tyytyväisenä ulos. Vaatekaupoissa näin ei käy ikinä.

Taas se tuli! Pakkosaada-olotila. Tällä kertaa himoni kohde on musta poolopaita ja tällä kertaa tiedän jo, mistä ihkuliinin pooloni käyn nappaamassa: Marimekolta. Samu-Jussi Kosken (=idolini) syysmallistossa on musta poolo, joka pelastanee minut syyskylmältä.

Jos vain vanhat merkit pitävät paikkansa, kuluu muutama viikko ennen kuin pääsen ostoksille asti. Me the shopping maniac. Marimekko voisi perustaa vaatetaksin.

Sain eilen vahingossa uuden vaatteen. Olin Best-kollektiivin järkkäämässä uniikkivaatteiden huutokaupassa. Ennen huutiksen alkua olin iskenyt silmäni Jenni Ropen koristelemiin valkoisiin avokkaisiin. Sopivat vielä jalkaankin. Hyvä, niitä minä huutaisin.

Mutta jotenkin kummasti huutokaupan kiihkeä tunnelma tempaisi mukaansa, ja kappas, yhtäkkiä olin huutanut itselleni Pusi Pusin tiikerikuosisen asusteen! Hintaa kertyi 35 euroa. Tiikerikolttu on kuin matto, niin paksu ja painava. En osaa sanoa, sainko puseron vai takin.

Hyvä juttu hommassa on se, että tiikerimatto on hiton trendikäs! Oiva sekoitus afrikkaa, isoja printtejä á la Kokon To Zai tai Cassetteplaya ja selkeää ysärimeininkiä. Kolttu on myös syksyn linjaan sopivan väljä eli ylisuuri. Niin ja kaverit kovasti vakuuttivat, että tiikerimatto “on niin sua!”

Tiikerivaatteesta hämmentyneenä en enää tohtinut ryhtyä kilpahuutamaan Jennin kenkiä. Olisi tullut vähän turhan kalliiksi se huutis.

Helsingissä kuvattu japanilaiselokuva Ruokala Lokki on aikamoista suomidesignin propagandaa. Lokki vilisee iittalaa, marimekkoa ja aaltoa. Kahvit juodaan aina iittalan mukeista, mutta japanilaisen ruoan tarjoiluun suomiastiat eivät kelpaa.

Alituista Japanin-matkakuumetta potevana oli ihana tuijotella japanilaisnäyttelijöiden vaatteita. Japanista oli roudattu hillittyjä, pikkukukallisia nappipaitoja, polven alle ulottuvia hameita, hauskoja t-paitoja ja aah: erilaisista flanellikankaista koottu ruudullinen paitamekko! Vaatekappale jota olen ollut tekemässä jo varmaan vuoden. Pääsen varmaan ennemmin Tokioon, kun saan haavekoltun kursittua kasaan.

Elokuvassa yhden naisen matkalaukku katoaa ja hän joutuu menemään Helsingissä vaateostoksille. Nainen suuntaa Marimekon liikkeeseen, tietenkin. Marimekon suuret ja räikeänväriset printit näyttävät naisen päällä kauhistuttavan kömpelöiltä ja omituisilta. Kuten ennenkin on todettu, Marimekon puuvillakankaita ei pitäisi laittaa ihmisen, vaan pöydän päälle!

Harvoinpa sitä aloittaa lomamatkan suunnittelun tilaamalla keikkaliput! No nyt on sekin koettu. Kun kerran netistä sai, niin ostaa pamautimme liput The Rapturen keikalle New Yorkin Webster Hallin lokakuun viimeisenä päivänä. Ha-haa, helppoa kuin mikä!

Kieriskelin lattialla onnesta soikeana ja hekottelin itsekseni. En malttanut pitää näppejäni irti koneelta ja menin uudestaan fiilistelemään Bowery Ballroomin sivuille. Ja kas: seuraavana päivänä pallohuoneella esiintyy The Knife ja sitä seuraavana Hot Chip! New York, here I come! Kunnon festarikimarat luvassa.

Lentolipuista ja passista ei ole vielä tietoakaan, mutta ei haittaa! Nyt äkkiä visa vinkumaan, että saamme liput myös Veitseen ja Kuumaan Lastuun. Hih ja hoo. Heh-hee.

Edit. 10 jännittävää minuuttia myöhemmin: Knife-liput plakkarissa, jiihaa.

Ja arvaa ostanko Harlemista hiukan 5XL-paitoja? No ostan! Ainaskin sata.

Viime perjantaina ilmestyneen Rumban pääjuttu käsittelee estetiikkaa. Jutussa haastatellaan mm. Branded Womenia, The Patsy Walkersia ja The Pipettesiä. Jos nämä bändit ovat Rumban toimituksen käsitys estetiikasta, niin voihan muna! Enemmin pääjuttuun olisi voinut nostaa toisaalla lehdessä käsitellyn Kevinin, jolla on Tyyli hallussa, totta tosiaan.

Kuvaavaa on Branded Womenin laulaja Katjan kommentti: “Suomessa kunnon muusikkomiehet tai -naiset eivät ole koskaan koreilleet ulkonäöllään. Toivottavasti se pysyykin niin.” Justiinsa. Rumat ne vaatteilla koreilee! Ikään kuin tyylikkyys tai näyttävä lava-asu veisivät muusikon uskottavuuden.

Suomibändien promokuvia katsellessa vaivun yleensä synkkään epätoivoon. Kuvat ovat lähes järjestään niin huonoja, että ne olisi ollut parempi jättää ottamatta.

Minä käyn ainakin keikoilla kuuntelemassa JA katselemassa bändejä. Ja käsittääkseni niin moni muukin. Jos bändin ulkoasu ei matsaa musiikin kanssa, uskottavuus on todella koetuksella. En haikaile sponssireleitä tai megastailisteja, vaan hiukan ajatusta, persoonaa ja rohkeutta, pliis.

Onneksi kaikki muusikot eivät jumita Branded Womenin lailla pölyttyneessä rokkipoliisi-ajattelussa. Onneksi on elektropoppareita, jotka uskaltavat koreilla! Onneksi on Hanoi Rocks, onneksi Regina, onneksi punkkarit!