Stories of a Freelance Writer-Photographer

Hei kuka kävis mun puolesta UFFilla tms ja tois mulle vähän liian ison naisten blazerin? Mielellään silkkivuori, niin et voin kääntää hihoja kivasti kokkityyliin kun tiskaan tms. Joku beige väri olis kiva. Tai muu maastoutuva.

Kun en jaksa itte, mutta pakko olis just nyt sellanen saada. Oon maailman ankein kaupoissakiertelijä. Jaksan just ja just kurkistaa lasin läpi, mutta sisään en jaksa mennä. Oon lykännyt jo viikon tätä UFFiin menoa. Me “the shopping maniac”.

Kuka kehittäis sellasen vaatetaksin. Voin piirtää mallin, niin osaat tuoda just oikeenlaisen.

Oon aivan fiiliksissä Lordin Euroviisu-voitosta. Nauroin katketakseni koko pisteidenlaskun ajan eikä uni meinannut tulla silmään, kun oli aika painaa pää tyynyyn. Niin uskomattoman hienoa se oli.

On niin mahtavaa, kun joku tekee asiat toisin ja kaikki tykkää! Lordi on osoitus siitä, että kannattaa olla rohkea, omaperäinen ja erilainen. Kopioita ja jäljittelijöitä on maailma täynnä. Se jolla on ideoita, on 2000-luvun kingi. Taikka lordi!

On todellakin radikalismin aika! Lopettakaa hyssyttely, laskelmointi ja varovaisuus. Antaa palaa ja voitto tulee kotiin! Yeah.

Olen jo ihan uuvuksissa kevään näytöskimarasta. Tämän illan Wetterhoff jää siksi väliin. Toiseksi tähän mennessä olen nähnyt sellaista huttua, etten ole enää riskinottotuulella.

Jotta en olisi kriittinen nalkuttaja, kehun, en tyrmää.

Lahden Muotoiluinstituutin näytöksen helmi oli Heidi Helavirran afganistanilainen Kukkia ja runoja. Vyötäröllä pönköttäviä monikerroksisia kansanhameita, morsiamia pitkissä hunnuissaan, pelkkää valkoista ja omat ihanat arabimallit. Tässä setissä oli ajatus, omaperäinen sellainen, ja toteutusta kelpasi katsoa.

Jäin vai ihmettelemään, miksi ykkös- ja kakkosvuosikurssit tekevät keskimäärin paljon mielenkiintoisempia juttuja kuin valmistuvat? Vaikka valmistuvilla pitäisi tiemmä olla jo oma visio ja näkemys ja suunta, kun taas ykkösvuotiset ovat vasta vihreitä raakileita. Joko koulutus tappaa ja jäykistää kaikki nämä suunnittelijanalut tai sitten oman kokoelman tekeminen vain on niin vaikeaa. Onko se, en tiedä.

Huomio kakkonen on se, että miesten vaatteissa ei kannattaisi kikkailla. Heti kun aletaan hakea jotain erikoisempaa, valahdetaan kohti konehelsinkiä. Miestä pukevat simppelit jutut à la Acne ja Whyred, eivätkä mitkään vinot, toispuoliset leikkaukset, viritykset ja isot printit. Huoh.

Kevään kuumin farkkumerkki on Cheap Monday, olen huomannut. Ei trendihenkilöä eikä pukeutujaa ilman Cheap Mondayn värillisiä pillifarkkuja. Mun mielestä hienoin pesu on sellainen vaaleankellertävä, kermanvärinen. Kirkkaanpunaisiksi värjätyt farkut näyttää jalassa hienoilta, mutta lähemmässä tarkastelussa muistutti ehkä liikaa niitä onnettomia leviksiä, joita yläasteaikoina värjättiin punertaviksi dylon-napeilla. Harmi, ettei kaikkia värejä saa Suomesta.

Nyt myös valkoiset farkut tuli takaisin ihan oikeesti. Onhan niitä meille jo jonkin aikaa tyrkytetty suunnasta jos toisesta, mutta vasta nyt valkofarmareita näkyy kaduillakin. Ei hullumpaa ei hullumpaa.

Itse en ole vielä rohjennut sovittaa maanantaifarkkuja. Pelkään, että ne juuttuu mun vappumahaan tai näyttää muuten vaan aivan epäcoolilta mun koivissa. Kuulemma ne sopii tosi harvoille. Tai siis mahtuu tosi harvoille. Olen vannonut farkkuasioissa jo vuosikausia Acnen nimeen, mutta nyt voisin olla valmis jo hiukan eksperimentoimaan.

Itse odotan vesikielellä, että Acnen Tube-farkut tulee kauppoihin. Niissä on oikeasti korkea vyötärö eikä mikään puolimahaan jätetty yritys. Jippii! Turvapukeutuja taputtaa käsiään. Vastavetona Cheap Mondayn jossain seuraavassa mallistossa, oisko jo ens syksyn, on farkut, joiden vyötärö on hilattu vielä korkeammalle. Mahtavaa mahtavaa mitä kilpavarustelua!

Luin jostain siitä, miten New Yorkissa vihdoin (?) myydään pillifarkkuja enemmän kuin bootcuteja ja että miten Suomi onneksi on ollut eturintamassa tässä farkkumuodin uljaassa kehityksessä. No pöh. Jos koko Suomi otetaan tarkasteluun, niin kyllä se on joku muu farkkumalli kuin sikaripuntti joka dominoi. Käy vaikka Hankasalmella tsekkaamassa. Ja vaikka jok’ikisellä härmäläisellä olisi pillit, en välttämättä olisi tästä “kehityksestä” yhtään iloissani. Kapeat farkut kun ei sovi jokaiselle. Sitä paitsi: Vikkelimmät vaihtoivat pillifarkut jo porkkanamalliin.

Hei kaikki Ällösöpön kaverit! Uusi erä pehmeitä Ällösöpö-tyynyjä saatavana ensi viikolla Helsinki 10 -kaupassa, Eerikinkatu 3.

Ällösöpön paluun kunniaksi olen tänään pukeutunut Ällösöpö-paitaan. Mahtavaa kun printti on niin iso, että Ällön pää pääsee kurkkimaan takin kaula-aukosta. Kokoelmassani on tällä haavaa kaksi t-paitaa, joita pidän: vaaleansininen villihevos-paita ja edellä mainittu. Ei t-paitaa ilman elukkaa!

Pakko katsoa aina kaks ekaa minuuttia Popklubia, että nään mitä Marialla on päällä! Sen jälkeen vaihdan kanavaa neloselle, mistä tulee kilpaileva Sillä silmällä. Sillä silmällä -ohjelmassa on kyllä pääsääntöisesti aika kammottavia kuteita (koska ne käy shoppaamassa ihan hirveissä liikkeissä), mutta mua ei kiinnosta Ruben Stiller eikä se, kuka on Turun Don Johnson! En myöskään halua nähdä Don Johnson Big Bandia livenä, koska pelkään, että Tommy Lindgren nykii laulaessaan (tai siis räpätessään) samalla lailla kuin vuonna 2000. Ughrspmhfm.

Ai niin, nyt Marialla on musta kimallepaita, joka muistuttaa siitä afgaanihippikaavusta, jonka annoin Annille lahjaksi saumuripileissä. Ja tietenkin fark-ku-short-sit. Aina edelleen yhtä ihana vaatekappale. Marialla on myös pornahtavat korolliset saappaat. Aika pornahtava asu kaiken kaikkiaan! Hyvä hyvä.

Maria on mun tyyli-idoli.

Lenkkarit on rumia ja tylsiä. Koska ne ei tunnu sopivan minkään vaatteen kanssa, pakko kulkea koko ajan kumisaappaat jalassa. Muut kengät tuossa kelissä on hulluutta.

(Tarkoitan nyt kaikkia hienoja lenkkareita, ns. sneakers-osastoa, en mitään juoksukenkiä.)

Jotenkin inhoon sitä tapaa, jolla farkun lahje kohtaa lenkkarin. Se ei vaan toimi! Kumpikaan ei tässä kombinaatiossa oo edukseen, ei lenkkari eikä farkku. Kapeneva pillipuntti on mun mielestä tosi kaunis tapa päättää farkun lahje. Jos sen yhdistää lenkkitossuun, koko homma menee hukkaan. Jos taas on rullatut lahkeet (huom. EI käärityt, tässä on vissi ja suuri ero), lenkkari näyttää reppanalta tossukalta eikä kukaan tajua rullatun lahkeen hienoutta. Rullaus pitää yhdistää ballerinaan tai johonkin muuhun söpöön. Ja kun en tunnusta juuri nyt muidenlaisia farkunlahkeita, lenkkareita ei voi kerta kaikkiaan pitää.

Lenkkarit ja hame -yhdistelmästä tulee taas kiusallisella tavalla mieleen 90-luku, popparit, rillipäiset tytöt ja humanistinen tiedekunta. Kääk. Jos taas on shortsit ja lenkkarit, näyttää hullulta urheilijalta tai fillarilähetiltä.

Oon päätynyt siihen tulokseen, että farkunlahje+lenkkari-dilemma liittyy jollain tavalla myös siihen, miksi esim. kaikki Adidaksen tossut näyttää kaupan hyllyllä tosi komeilta mutta jalassa aina kuolettavan tylsiltä. Jotenkin lenkkariraasu hukkuu ja häviää sille yleisnäkymää dominoivalle farkulle. Siksipä en enää osta lenkkareita muuhun kuin kuntoilutarkoituksiin.

Pojat on tässä skenaariossa sitten asia ihan erikseen. Pojilla lenkkarit on aina tosi hyvät.

Ehkä inhoon lenkkareita myös siksi, että ne on ärsyttävän urheilullisia, kasuaaleja, rentoja ja helppoja. Voiko sellainen olla muka tyylikästä?

Joko olen keski-ikäinen tai sitten muuten vaan kajahtanut! Olen investoinut kaksin kappalein Suomi-designiin.

Ensin ajauduin ikään kuin huomaamattani sisään Vuokon liikkeeseen Espalla. Taka-ajatuksena taisi olla mennä hiplaamaan Vuokon muovipinnoitettuja puuvillalaukkuja. Mutta sisällä liikkeessä tapahtui jotain outoa – ihastuin Vuokon Sumppu-kaapuihin, jättipaitoihin par excellence!

Luulen, että näytän Sumppu päällä joko lukion äidinkielen lehtorilta tai sitten aivan megacoolilta. Sumppu ulottuu polviin ja sen sisälle mahtuisi vaivatta 2 – 3 kaveria minun lisäkseni.

Ajattelin, että Sumppu toimii vähintään
1. Japanin matkalla
2. kotikaapuna
3. sukkahousujen kanssa
4. korollisten saappaiden kanssa
Ja niinpä ostin Sumpun omakseni.

Testasin jo kohtaa nro 4. ja taisin olla oikeassa, koska kaksi (2) ihmistä kysyi saman illan aikana, mistä olen hankkinut mustan kolttuni. Voitto kotiin. Nyt odotan maltttamattomana sitä kotipäivää, jolloin voin kätkeytyä Sumppuuni ja lempisukkiksiini.

Jotta tässä ei olisi vielä kaikki, haksahdin samana suomidesignin voittokulun päivänä toiseenkin suomalaiseen vaatemerkkiin, josta en koskaan olisi voinut ajatella pitäväni. Ihastuin Globe Hopen kukkakuvioisiin toppatakkeihin. Tikatut ruusukankaat nähdessäni koin niin voimakkaan deja vu -ilmiön, että maa keinahti jalkojen alla. Missä mahtavat olla ne lukion ekalla kukallisesta tikkikankaasta tekemäni hupputakit! Muoti etenee sykleissä, hih.

Nostimme lauantaina perinteen sille kuuluvaan kunnia-asemaan ja kipitimme kaverini kanssa tasan kello kymmenen aamulla UFFin euron päiville. Ovelle oli kertynyt jo mittava jono, jota turistit kuvasivat digikameroillaan. Tulivat tosin jonon perässä sisään.

Saalis oli kohtuullinen. Mukaan tarttui (ja nimenomaan tässä järjestyksessä):

1. Tummansininen unkarilais-kansallisesti kirjailtu poncho pystykauluksella. Pahimmillaan kuin pään yli vedetty pöytäliina, parhaimmillaan söpö kevätviitta.
2. Musta-valkoinen nahkapaloista virkkaamalla koottu lepakkohiha-paita. Joo, juuri sellainen, mitä ajattelet! Jos ei tätä tule pidettyä, niin sainpahan ainakin eurolla valtavan kasan nahkatilkkuja.
3. Harmaa nahkatakki merkkiä Mokka-Nahka. Pidetty päällä jo kahdesti ja toimii täydellisesti.
4. Intialais-kansallisesti kuvioitu farkkupaita. Liian leveä, mutta koitan kaventaa. Omituisen jäykkää kangasta. Ei yllä Brokeback-tasolle, mutta kelvannee siihen asti kunnes löydän sen täydellisen.
5. Vaaleanpunainen hedelmäkuvioinen jätti-t-paita, one size. Ihanaa trikoota.
6. Vaaleanpunainen lepakkohihainen kauluspaita. Odotan, kunnes tulee muotiin. Ei mene kauaa. Ehkä vain viikko tai pari. Vaatii kaverikseen vyötärövyön. Tällaisia käyttivät opettajat vekkihameen kanssa, kun kävin ala-astetta. (Edellisiltä euron päiviltä ostin samanlaisen mutta sammalenvihreän.)

Pari tuntia UFF-kirmailun jälkeen löysin metodistiseurakunnan kirpparilta sähkönsinisen paitapuseron, jossa laivastohenki kohtaa Lady Dianan. Se päällä olen jo aika lähellä ikuista tyyli-idoliani, Lady Di:tä.

Ehdin vihdoinkin katsomaan Brokeback Mountainin. Uuh, mikä rodeo! Nyt vasta hinkuankin sitä täydellisesti istuvaa ja sopivan pehmeäksi kulahtanutta farkkupaitaa. Haluan myös buutsit ja cowboy-hatun! Ja narusolmion. Tarvitsen ilmiselvästi myös lisää ruutupaitoja, pieni talo preerialla -röyhelöitä ja flanellia. Give me my jeans overall! Lasso liehumaan, jii-haa!

Grr, miksi taannoin meninkään viemään vanhat buutsini kierrätyslaatikkoon. Sain ne ysiluokalla. Kävin ne varta vasten hakemassa yhtenä viikonloppuna Helsingistä. Isotäti maksoi. Kun menin maanantaiaamuna kouluun uudet lännenkengät jalassa, piti ne laittaa luokassa kiertämään. Niin ihmeelliset ne olivat.

Puvustaja Marit Allen oli luonut niin ihanaa ajankuvaa, että leffa on melkein nähtävä uudestaan. Hieman kyllä ihmettelen, miten lännenmiehet ovat muka näyttäneet ihan samoilta 60-luvulla, 70-luvulla, 80-luvulla ja omien silminnäkijähavaintojeni mukaan vielä 90-luvulla ja tällä vuosituhannellakin. Sama nilkkaan buutsin päälle kuroutuva, kaventuva ja töpösti laskostuva farkunlahje. Ihastuttavaa. Mutta apua, lähennemmekö jo vaihetta, jossa suomalaisperinteiset buutsimiehet alkavat näyttää hyviltä? Pelottavaa kerrassaan. Ajatus kun ei ole ihan mahdoton, pakko myöntää.

Mutta itse elokuva. Mahtava, menkää itse katsomaan!