Pillipuntit

Viime keväänä se alkoi. Pillipunttien epätoivoinen metsästys. Kun kerran oli nähnyt yhdet kunnon pillikset elävänä, jossain Pariisissa se taisi olla, kaikki vähänkin lepattavat lhakeet näyttivät armottoman junteilta. Enää ei ollut olemassa liian kapeita puntteja, vain liian leveitä. Epätoivo kasvoi sitä mukaan, kun kiersin Helsingin kauppoja pilliksiä kyselemässä. Myyjät tempoivat riemuissaan esiin suoralahkeisia farkkuja! Pöyristys! Ainoa pelastus päällä maan oli iki-ihana rakastettuni Acne, mutta äkkiäkös tajusin etteivät Acnetkaan mitkään pillikset olleet.
Epätoivo ajoi minut päättäväisyyteen. Jos kerran pillihousuja ei voi ostaa, ne on sitten ommeltava itse. Ompeluprosessi toi kummasti mieleen ala-asteen Dingo-kauden, kun tilasin äidin kotiompelimosta erivärisiä raitahousuja. Palautin ne yksi kerrallaan kavennettaviksi ja taas päivän kuluttua uudestaan kavennettaviksi, kunnes saumat alkoivat uhkaavasti repeillä. Kavenna lisää!, vaadin ja huusin. Äiti oli epätoivoinen. Silloin ei tunnettu vielä strech-kankaita. Ompeluprosessin tiimellyksessä tajusin, että tosi kapeat housut onnistuu vaan venyvästä kankaasta. Niinpä päädyin ostamaan Lee Monroet, mikä oli myönnytys sekin. Olin jo kerran päättänyt, että strechejä en jalkoihini vedä. Ja omaompeleet kuristavat epäilyttävästi joka askeleella. Mutta onpahan pilliä. Vaikka sitten mukavuuden kustannuksella.